Kävimme äsken katsomassa Werner Herzogin dokumenttielokuvan "Cave of Forgotten Dreams", 2011, 90 min. Kyseessä on elokuva, joka näytettiin osana Orionin elokuvasarjaa "3D - kolmas ulottuvuus". Sen tarkoitus on valottaa 3D-elokuvan historiaa ja nykyhetkeä. Herzogin elokuva kertoo Ranskasta vuonna 1994 löytyneestä luolasta, jonka seinillä olevat maalaukset ovat tutkimusten mukaan 32 000 vuotta vanhoja ja siten vanhimmat säilyneet ja ennenkaikkea löytyneet luolamaalaukset. Luola sinetöityi kiinni 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Lascauxsta ja Altamirasta on opittu sen verran, että Ranskan Ardèchessa sijaitseva Chauvet-Pont-d'Arcin luola on auki vain tutkijoille ja erityisasiantuntijoille - heillekin vain lupaa vastaan. Herzog sai lupansa Ranskan kulttuuriministeriltä ja näin hän sai kuvattua 25 tuntia materiaalia luolista.
Herzogin kameratyö on intiimiä kalliomaalauksia taltioidessa. 3D tekniikka nähdään usein jonninjoutavana teknisenä hömpötyksenä, joka ei tuo mitään lisäarvoa elokuvakokemukseen. Tämän elokuvan kohdalla voi olla eri mieltä. Herzog kuljettaa meitä taitavasti ja tilan merkityksellisyyttä kunnioittaen läpi aulatilan, käytävien läpi aina luolan kaikkein pyhimpään ja viimeisimpään sopukkaan. Kerrontaa rytmittävät tutkijoiden haastatattelut, olettamukset ja rekonstruktiot. Kun seuraamme teatterin penkeillä harrasta tutkijajoukkoa liikkumassa hitaasti, varovaisesti ja kunnioittavasti luolastossa, kuulemme heidän pohdintojaan näkemästään, olemme itsekin mukana pyhällä seikkailumatkalla. Matkaamme syvälle luolaan, mutta vauhdikkaista seikkailuelokuvista poikiten, yhtä varovaisesti kuin tutkijat itse. Käännämme vaistomaisesti päätämme tippukiven lähestyessä ja yrittämme kovasti jopa kiertää päätämme nähdäksemme kiven toiselle puolelle.
Luolassa käveleminen on kuin aikakoneeseen astumista. Nythetki poistui sieltä 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Siksi voimme yrittää matkata menneisyyden ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan. Luulöydöt tukevat maalausten sisältöä, kaikenlaisia eläimiä on asustellut luolastossa. Ihmisen luita siellä ei kuitenkaan ole. Perällä luolassa on nuoren pojan ja suden jalanjälki vieretysten. Kulkivatko nämä kaksi kavereina luolassa, vai päätyikö poika suden suuhun. Vai onko jälkien painautumilla ikäeroa tuthatkin vuotta?
Maalaukset ovat taidokkaita, niiden tekijät ovat aina hyödyntäneet kallion pinnanmuotoja kuvissaan. Liikkeen vaikutelmaa on tehostettu toistoilla ja päällekkäisyyksillä, useat jalat vatsan alla antavat voimakkaan liikevaikutelman. Myös toinen elokuvien esittämiseen kannalta oleellinen tekijä lisää liikkuvuuden tuntua, luolien seinillä häilyvä valo. Herzogin dokumentissa valo tulee kuvaajien otsalamppujen valokiilasta, menneisyydessä valoa saatiin yksittäisillä tulisoihduilla. Maalaukset tehtiin aina luolan pimeälle seinälle. Herzog esittää, että luolan maalauksia voi pitää esianimaatioina. Kieltämättä luola muistuttaa vanhaa kunnon zoetrooppia valon läikkeessä. Miten kuvat sitten saadaan puhumaan nykyajalle. Ei ainakaan pakottamalla. Tärkeä osa tätä tapahtumaa on herkistyminen ja vastaanottokyky, kuten aina kuvien kanssa. Kuvan kanssa kommunikointi on tulemista yhdeksi sen kanssa.
Ainoa ihmiseen viittaava kuva löytyy perimäisestä luolasta. Siinä on kuvattuna tippukiveen Willedorfin Venuksen kaltainen naisen torson alaosa: lantio, häpy ja reidet. Torso on ison ja voimakassarvinen härän puristuksissa. Esihistorallisen ajan käsitys olemassaolosta oli animorfistinen. Oli luonnollista, että sielu saattoi vaeltaa ihmisestä eläimeen ja kaikki oleminen oli yhtä. Ihminen saattoi olla yhtäaikaa leijona tai ihminen, näin ollen hedelmällisyyttäkin saatettiin kuvata härän ja naisen yhtymisenä. Rajaa kaiken olemisen ja yksilön välillä ei ollut. Eräs haastateltavista muistelee kävelyreissuaan aborginaalin kanssa Australiassa. Matkakumppani pysähtyi yllättäen piirtämään ja maalaamaan. Kun hän tiedusteli, miksi sinä pysähdyit ja kuului vastaus:"I'm not painting." Aborginaali toimi luontevasti osana kaikkea olemassaoloa, maailman henkeä ja on vain sen ilmentymä.
Toisen tutkijan mielestä meidän pitää mennä riittävän etäälle luolasta ja pyrkiä siten tulkitsemaan sen viestejä meille. Tutkija pitää käsissään luolaston rekonstruktiota. Se muistuttaa joulupalloa, jota ravistellaan nostalgisen lumisateen toivossa. Mallinnoksen sisältämä valtava määrä informaatiota on tarkoin kartoitettu, arkistoitu ja syötetty tietokoneeseen. Näiden tietojen avulla on rakennettu tietokonemallinnos luolastosta, myöhemmin ehkä rakennetaan malliin perustuva seikkailupuisto ihmisten iloksi. Löytöjen perusteella tutkijat ovat myös tehneet esihistoriallisia metsästysvälineitä ja vaatteita. Näemme Asterixin kaksoisolennon testaamassa myöhäispaleoliittisen ajan metsästysvälineitä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan tehokkaita. Inuiittiasuinen mies soittaa huilulla, jonka sävelasteikko on viritetty tuntemaamme. Todistamme myös miten Herra Parfyymi pyrkii rakentamaan menneen ajan hajuaistinsa avulla mielikuvituksessaan.
Jo olemassaoleva Jurassic-park löytyy muutaman kymmenen kilometrin päästä Chauvet-Pont-d'Arcin luolasta. Ardèche joen varrelle on rakennettu valtava kasvihuone ja jättiakvaario, joka kätkee sisäänsä trooppisen entisajan maailman. Kostean höyryn seassa, ryömiskelee lukuisa krokotiiliyhdyskunta, joka voi rauhassa elää esiaikaista elämäänsä otollisissa olosuhteissa. Koska heidän maailmansa on keinotekoinen, ihmisen luoma, krokotiilin uimareissu päättyy viimeistään akvaarion seinään, josta se voi nähdä heijastuksen itsestään. Voiko krokotiilin aivokapasiteetilla varustettu olento olla koskaan varma näkemästään? Tunnistaako se heijastuksessa itsensä - vai toisen kaltaisensa? (alkuperäinen julkaistu 24.3.2012, lauserakenteita selvennetty 13.8.2018)
Hei Salla,
VastaaPoistaolin katsomassa samaa elokuvaa. Minuunkin teki syvän vaikutuksen suden ja lapsen vierekkäiset jalanjäljet. Jos ne eivät syntyneetkään yhtaikaa niin milloin ne syntyivät. Ja mitä merkityksiä meille, jotka näemme ne yht'aikaa, syntyy.
Myös Herra Parfyymi, joka nenällään jäljitti menneisyyttä palautti mieleeni viimekesäisen elokuvakokemuksen. Uneton48-näytöksissä näytettiin Hasardifilmin LVIXXX. Siinä putkimies Arttu kokee elämänsä yllätyksen, kun seuraa outoja ääniä pannuhuoneeseen. Herzogin esittämä tulkinta pani miettimään tämänkin elokuvan tarkoitusta uudelleen. Arttuhan ainakin luuli nähneensä pannuhuoneessa visigootin, mutta näkikö todellisuudessa? Vai olivatko visigootti ja Arttu pannuhuoneessa eri aikaan ja vain me näimme heidät siellä yhtäaikaa, elokuvakerronnan keinoista ja montaasista johtuen.On helppo ajetella, että menneisyys saapuu nykyhetkeen arkeologisina löytöinä, mutta entä jos tulevaisuus saapuu nykyhetkeen? Tai nykyhetki menneisyyteen. Jään nyt miettimään saapuiko visigootti kertomaan meille jotain, onhan nyt Mayakalenterissa merkittävä vuosi.
Kirjoitin viime kesänä myös arvion tästä elokuvasta ja liitän sen tähän sinulle luettavaksi: "Uneton48 finaaliin bonusleffana pääsi myös Hasardifilmin elokuva.
LVIXXX, johdattaa katsojan herkistämään kuuloaistinsa. Elokuva käynnistyy yhtä aikaa auton moottorin kanssa, auton hurinan säestyksellä kuullaan radiouutinen muinaisista visigooteista. Näkyvää reaalimaailmaa hallitsevat putkimiehen arkisten työympäristöjen äänet: pakettiautot, työkalupakit, koputukset, ruuvaukset ja sulkeutuvat ovet.
On tavallinen työpäivä ja käynti tavallisen kotirouvan luona: aina sama juttu – joku vaivaa, vaikka selvästi ei. Onneksi tulee pelastava puhelu. Outo otus pyyhältää pimeyteen ja elokuvan päähenkilöksi esittäytyvä Arttu paljastuu autoon päästyään wc-pönttöhifistelijäksi! Etäneuvonta akuuttiin putkivuotoon täytyy vielä käydä paikanpäällä viimeistelemässä.
Siellä jossain Artun korvat kertovat, että kyse on erityisemmästä tapauksesta, kuuluu painetta ja tapauksen selvittämiseen tarvitaan putkitongit. Samaan aikaan outo otus pyyhältää ympäriinsä katselemassa erikoislaseillaan hanoja ja kahvoja, mittareita ja osoittimia. Onko otus kenties jo akveduktien kanssa puuhaillut visigootti vai jotakin muuta? Arttu etsii ja turvautuu peiliin mutta se näyttää vain oman itsen eksyneenä. Vai oliko se otuksen aiheuttamaa? Ääniaallot johdattavat Artun kaiken äänen keskukseen, jonne hetkeä aikaisemmin otuskin oli löytänyt tiensä. Putkimiehen työkalu laskeutuu ja alhaalla näkyy outo otus. Vai näkyykö? Voiko näköaistiin ollenkaan luottaa? Voiko tähän kaikkeen suhtautua vakavasti?
Elokuva on ennakkoluuloton eikä sen ole tarkoituskaan aueta yhdellä katsomiskerralla. Tekijät ovat sotkeneet surrealistista kerrontaa ja pehmeän scifin elementtejä toisiinsa kiehtovalla tavalla. Äänimaailma, leikkaus ja näyttelijätyö on kiehtovaa. Toisaalta otus ja tapa, jolla se liikkuu ja esitetään, voisi olla suoraan scifisarjakuvista. Surrealistien suosima teema silmä näyttäytyy katsojalle eksyneenä, epäluotettavana ja epätarkkana. Hasardifilmi on ryhmä tekijöitä, jotka kerääntyivät yhteen tekemään tämän elokuvan Uneton48 kisaan– nähtäväksi jää, saammeko kuulla heistä joskus uudelleen."
Ani Miler, tulevassa ajassa elävä elokuvakriitikko ja kaikkien alojen erityisasiantuntija