Tarkastaja taitaa olla vielä virantoimituksessa?

Alfred Hitchcockin elokuvasta Dial M for Murder, 1954, 105 min. näytettiin tänään Orionissa 3D-versio. Hetimiten voin sanoa, että mielestäni tähän elokuvaan 3D-tekniikka ei tuonut mitään uutta. Olkoonkin, että Hitchcock on ollut erittäin huolellinen Mis en Scenen eli kuvanrakentamisen kanssa. Etualalla on lähikuvissa kukkia, kukkaruukkuja, sivupöytiä, pullorivistöjä, kuvan keskialaa on hyödynnetty varsinaisen tarinan eteenpäin viemiseen. Tilanteet on kuvattu hyödyntäen maksimaalista tilantuntua syvyyssuunnassa ja elokuva antaa selkeän käsityksen tilasta, johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Lisäksi tökkäysefektiä on käytetty taiten ja säästeliäästi jolloin katsojan ei jatkuvasti tarvitse väistellä katsomoon kurottavia objekteja.

Muutoin elokuva on Hitchcockia parhaimmillaan eli täynnä hyytävää jännitystä höystettynä naurut heräyttävällä huumorilla. Dialogit on rakennettu taiten. Hitchcock löytyy elokuvastaan tällä kertaa valokuvassa, jossa hän komeilee yhdessä palkkamurhaajan kanssa. Erityisen hienon roolisuorituksen tekee poliisitarkastaja. Elokuvan draaman huippukohtauksessa Hitchcock sotkee kerrontaansa yleensä radion urheiluselostuksista tuttua tekniikkaa. Samalla, kun poliisitarkastaja seuraa ikkunasta oletetun murhaajan liikkeitä, hän selostaa niitä asunnossa piileksivälle pariskunnalle, joka pidättelee hengitystään.

Vai voisiko olla niin, että tässä Hitchcock parodioi itse elokuvan tekemistä ja ohjaamista? Ennenkuin päästään varsinaiseen elokuvan kuvaamiseen tarvitaan huolellinen käsikirjoitus. Sen kuvailuosassa kerrotaan mitä kuvassa tapahtuu. Kuvailuosassa keskitytään näkyvän toimintaan ‐ siihen ei kirjoiteta tunnetiloja tai ajatuksia ja siinä vältetään myös adjektiiveja ja adverbejä. Tunnetilojen tulisi selvitä dialogista ja toiminnasta ilman turhaa selittelyä. Näin poliisitarkastaja esilukee käsikirjoitusta ja kuuntelijoina olemme me katsomossa ja asunnossa yht'aikaisesti. Kun tarkastaja yllätten ryhtyykin kertomaan murhaajan mielenliikkeistä ja tunnetiloista tulee mieleen, että Hitchcock kommentoi kohtauksella ohjaajan osuutta näyttelijäsuorituksessa.

Ja kuka muu kuin Hitchcock voisi päättää elokuvan kolmiodraamasta, vaimon murhayrityksestä ja murhaajaksi lavastamisesta siihen, että murhaaja alistuu kiinnijäämiseensä lontoolaisella tyylikkyydellä. Hän kaataa itselleen aimo ryypyn viimeisen kerran omassa asunnossaan ja kysyy sitten kohtelliaasti myös vaimoltaan ja tämän rakastajalta, haluaisivatko hekin.

I am not painting

Kävimme äsken katsomassa Werner Herzogin dokumenttielokuvan "Cave of Forgotten Dreams", 2011, 90 min. Kyseessä on elokuva, joka näytettiin osana Orionin elokuvasarjaa "3D - kolmas ulottuvuus". Sen tarkoitus on valottaa 3D-elokuvan historiaa ja nykyhetkeä. Herzogin elokuva kertoo Ranskasta vuonna 1994 löytyneestä luolasta, jonka seinillä olevat maalaukset ovat tutkimusten mukaan 32 000 vuotta vanhoja ja siten vanhimmat säilyneet ja ennenkaikkea löytyneet luolamaalaukset. Luola sinetöityi kiinni 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Lascauxsta ja Altamirasta on opittu sen verran, että Ranskan Ardèchessa sijaitseva Chauvet-Pont-d'Arcin luola on auki vain tutkijoille ja erityisasiantuntijoille - heillekin vain lupaa vastaan. Herzog sai lupansa Ranskan kulttuuriministeriltä ja näin hän sai kuvattua 25 tuntia materiaalia luolista.

Herzogin kameratyö on  intiimiä kalliomaalauksia taltioidessa. 3D tekniikka nähdään usein jonninjoutavana teknisenä hömpötyksenä, joka ei tuo mitään lisäarvoa elokuvakokemukseen. Tämän elokuvan kohdalla voi olla eri mieltä. Herzog kuljettaa meitä taitavasti ja tilan merkityksellisyyttä kunnioittaen  läpi aulatilan, käytävien läpi aina luolan kaikkein pyhimpään ja viimeisimpään sopukkaan. Kerrontaa rytmittävät tutkijoiden haastatattelut, olettamukset ja rekonstruktiot. Kun seuraamme teatterin penkeillä harrasta tutkijajoukkoa liikkumassa hitaasti, varovaisesti ja kunnioittavasti luolastossa, kuulemme heidän pohdintojaan näkemästään, olemme itsekin mukana pyhällä seikkailumatkalla. Matkaamme syvälle luolaan, mutta vauhdikkaista seikkailuelokuvista poikiten, yhtä varovaisesti kuin tutkijat itse. Käännämme vaistomaisesti päätämme tippukiven lähestyessä  ja yrittämme kovasti jopa kiertää päätämme nähdäksemme kiven toiselle puolelle.

Luolassa käveleminen on kuin aikakoneeseen astumista. Nythetki poistui sieltä 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Siksi voimme yrittää matkata menneisyyden ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan.  Luulöydöt tukevat maalausten sisältöä, kaikenlaisia eläimiä on asustellut luolastossa. Ihmisen luita siellä ei kuitenkaan ole. Perällä luolassa on nuoren pojan ja suden jalanjälki vieretysten. Kulkivatko nämä kaksi kavereina luolassa, vai päätyikö poika suden suuhun. Vai onko jälkien painautumilla ikäeroa tuthatkin vuotta?

 Maalaukset ovat taidokkaita, niiden tekijät ovat aina hyödyntäneet kallion pinnanmuotoja kuvissaan.  Liikkeen vaikutelmaa on tehostettu toistoilla ja päällekkäisyyksillä, useat jalat vatsan alla antavat voimakkaan liikevaikutelman. Myös toinen elokuvien esittämiseen kannalta oleellinen tekijä lisää liikkuvuuden tuntua, luolien seinillä häilyvä valo. Herzogin dokumentissa valo tulee kuvaajien otsalamppujen valokiilasta, menneisyydessä valoa saatiin yksittäisillä tulisoihduilla. Maalaukset tehtiin aina luolan pimeälle seinälle. Herzog esittää, että luolan maalauksia voi pitää esianimaatioina. Kieltämättä luola muistuttaa vanhaa kunnon zoetrooppia valon läikkeessä. Miten kuvat sitten saadaan puhumaan nykyajalle. Ei ainakaan pakottamalla. Tärkeä osa tätä tapahtumaa on herkistyminen ja vastaanottokyky, kuten aina kuvien kanssa. Kuvan kanssa kommunikointi on tulemista yhdeksi sen kanssa.

Ainoa ihmiseen viittaava kuva löytyy perimäisestä luolasta. Siinä on kuvattuna tippukiveen Willedorfin Venuksen kaltainen naisen torson alaosa: lantio, häpy ja reidet. Torso on ison ja voimakassarvinen härän puristuksissa.  Esihistorallisen ajan käsitys olemassaolosta oli animorfistinen. Oli luonnollista, että sielu saattoi vaeltaa ihmisestä eläimeen ja kaikki oleminen oli yhtä. Ihminen saattoi olla yhtäaikaa leijona tai ihminen, näin ollen hedelmällisyyttäkin saatettiin kuvata härän ja naisen yhtymisenä. Rajaa kaiken olemisen ja yksilön välillä ei ollut. Eräs haastateltavista muistelee kävelyreissuaan aborginaalin kanssa Australiassa. Matkakumppani pysähtyi yllättäen piirtämään ja maalaamaan. Kun hän tiedusteli, miksi sinä pysähdyit ja kuului vastaus:"I'm not painting." Aborginaali toimi luontevasti osana  kaikkea olemassaoloa, maailman henkeä ja on vain sen ilmentymä.

Toisen tutkijan mielestä meidän pitää mennä riittävän etäälle luolasta ja pyrkiä siten tulkitsemaan sen viestejä meille. Tutkija pitää käsissään luolaston rekonstruktiota. Se muistuttaa joulupalloa, jota ravistellaan nostalgisen lumisateen toivossa. Mallinnoksen sisältämä valtava määrä informaatiota on tarkoin kartoitettu, arkistoitu ja syötetty tietokoneeseen. Näiden tietojen avulla on rakennettu tietokonemallinnos luolastosta, myöhemmin ehkä rakennetaan malliin perustuva seikkailupuisto ihmisten iloksi. Löytöjen perusteella tutkijat ovat myös tehneet esihistoriallisia metsästysvälineitä ja vaatteita. Näemme Asterixin kaksoisolennon testaamassa myöhäispaleoliittisen ajan metsästysvälineitä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan tehokkaita. Inuiittiasuinen mies soittaa huilulla, jonka sävelasteikko on viritetty tuntemaamme. Todistamme myös miten Herra Parfyymi pyrkii rakentamaan menneen ajan hajuaistinsa avulla mielikuvituksessaan.

Jo olemassaoleva Jurassic-park löytyy muutaman kymmenen kilometrin päästä Chauvet-Pont-d'Arcin luolasta. Ardèche joen varrelle on rakennettu valtava kasvihuone ja jättiakvaario, joka kätkee sisäänsä trooppisen entisajan maailman. Kostean höyryn seassa, ryömiskelee lukuisa krokotiiliyhdyskunta, joka voi rauhassa elää esiaikaista elämäänsä otollisissa olosuhteissa. Koska heidän maailmansa on keinotekoinen, ihmisen luoma, krokotiilin uimareissu päättyy viimeistään akvaarion seinään, josta se voi nähdä heijastuksen itsestään. Voiko krokotiilin aivokapasiteetilla varustettu olento olla koskaan varma näkemästään? Tunnistaako se heijastuksessa itsensä - vai toisen kaltaisensa? (alkuperäinen julkaistu 24.3.2012, lauserakenteita selvennetty 13.8.2018)