Taidekävelyllä pöyristymässä

Näyttelystä Dinner Party with Cyclon, Forum Box. 2018

Osallistuin tänään elämäni ensimmäisen kerran Helsinki Art Walkiin. Päivän liikunnat tulivat siinä sivussa. Kävelimme katsomassa nykytaidetta Muu Galleriasta Project Roomin ja Forum Boxin kautta Galleria Pirkko-Liisa Topeliukseen, jonka jälkeen jatkoin matkaa itsekseni vielä Kaapelitehtaalle ja sieltä takaisin Orionille. Taidekävelyllä meitä opasti taidehistorian opiskelija Siiri Sainio, joka on aloittamassa yliopistolla maisterivaiheen opinnot. Matkalla kohtasimme tekniikkapainotteista ja sosiaalista mediaa tutkivaa taidetta, tilaa ja aikaa tutkivaa taidetta sekä ympäristön tilaa pohtivaa taidetta.

Mutta hetkinen - tässäkö kaikki, mitä jäi mieleeni tämän päivän taidekävelystä? Jäi mieleen myös kävelyn tunnelma, sillä olihan kävely minulle ensimmäinen laatuaan. Makustelen kokemusta nyt illalla aika huvittuneesti ja lämmöllä. Päivällä kävely jätti minut näennäisen yhteisöllisyyden jäytämäksi. Mutta kenellepä ilmiö ei olisi tuttu, Naamakirjassa ollaan niin, että jee jee, vaan paikan päällä on nurkkiin noloina tuijotteleva asiallinen joukko. Niitä näitä ei puhuta, jäänsärkijöitä ei oteta käyttöön. Mennään suoraan asiaan, kuunnellaan tarkkaavaisesti, vaitonaisina ja keskeyttämättä. Näinhän oman aikamme koulussa olemme oppineet toimimaan. Sivuhuomiona seuraavaa: Englanninkielinen sanonta Ice Braker kuulostaa positiiviselta, mutta suomalainen vastine jäänsärkijä tuntuu suorastaan musertavalta. Jäänsärkijällä mennään läpi vaikka harmaan kiven! Suomessa puhutaankin kaiketi alkukevennyksestä, onhan sielunmaisemamme niin raskas ja häpeän kyllästämä. Kulttuurieroja.

Tapasimme kävelyllä myös taiteilijoita, jotka kertoivat teoksistaan. Vähän anteeksipyytelevästi, että ottavat kantaa niinkin vakaviin aiheisiin kuten syrjäytyminen ja ilmastonlämpiäminen. Kuuntelemme melko vaitonaisina.

Eetu Huhtalaa koskettaa syrjäytymisen teema. Project Room, 2018.

Taiteilija Hertta Kiiski (FI) kertoo tilataideteoksestaan, jolla ei halua syyttää ketään ilmastonmuutoksesta. Forum Box, 2018.

Kierros päättyi Minka Kailun teokseen IT WAS NOT ALWAYS BEAUTIFUL. Näemme erään sosiaalisen median kuvastosta kootut kaksikymmentäkolme neliön muotoista ja kehyksiin sijoitettua jo vähän rapistuvaa kollaasia. Niiden värimaailma vaihtuu toiveikkaan oranssista pinkin kautta sinisen alakuloisiin sävyihin. Kuvat ovat lajityypilleen uskollisia parisuhdekuvia. Koodiin kuuluu, että ylionnelliset parit hymyilevät kameralle, kuvassa kameraa pitävä naisen käsi ojentuu ylös ja pari kurkottaa kaulaansa ylöspäin. Katsomme heitä kuin luoja luomiansa lapsia. Näyttelyn kuvissa on yksi poikkeama. Nimittäin miehen kasvot ovat solmussa, sotattu tunnistamattomaksi. Naisen hymy on aina vain sama vaikka hiustenkin väri välillä vaihtuu. Yllättäen kävely-yleisö innostuu keskusteluun.  Nytkö meillä on riittävästi kosketuspintaa teossarjaan? Kysellään teossarjan omakohtaisuudesta, miehen suostumuksesta teossarjaan, seurusteliko Minka vain saadakseen aikaiseksi taideprojektin, onko teossarja terapiaa ja toipumista loppuneesta suhteesta?Saamme hykerteleviä vastauksia, joista selviää, että miehellä ei kuulema ollut mitään julkisuutta vastaan, päinvastoin! En voi sille mitään, että pöyristyn teossarjaa katsoessa. Mitä taidetta tämä tämmöinen on? Suttuisia kollaaseja jäytävän arkipäiväisistä snäppäreistä. Tiivistääkö teos muka jonkin yksityisen yleiseksi, vai onko se vain liian yleinen, tavallinen, ollakseen yksityistä?

Kaapelilla nautitun lounaan ja ilahduttavan välipalanäyttelyn Bela Biennial jälkeen jatkoin matkaani Orionille. Mietiskelin taiteilijan tehtävää taiteen kentässä, sillä koko taidekuvio perustuu vuoropuheluun taiteen avulla. Tehtävistä tärkein on tietysti opettaminen. Sitten tulevat galleristit. On museoiminen ja restauroiminen. Sitten on kriitikon ja historoitsijan työ. Yleisölläkin on tehtävä, taiteilija olisi hyödytön ilman yleisöä, joka vastaanottaa taidetta. Yleisö pohtii taidetta tai suhdettaan maailmaan ja olemassaoloon sen kautta. Yleisö saa tietoa maailmasta taiteen avulla. Se viivähtää, levähtää, itkee, suree taiteen äärellä ja oivaltaa asioita sen avulla. Se samaistuu ja kokee yhteyttä. Joskus yleisö pöyristyy tai järkyttyy, pohdin. Hetkinen; nyt koputtaa - miksi minua pöyristytti Kailun teos? Jos olisin galleristi, en olisi laittanut esille, hylännyt olisin. Museoon en ottaisi! Miksi minua sapetti katsoa alati hymyilevää naispäähenkilöä sosiaalisen median kliseisissä parisuhdekuvastoissa?


Kesken paheksuntani mieleeni nousi teos Aamiainen Ruohikolla (Edouard Manet, 1963). Nuorena taideopiskelijana se oli yksi lempiteoksistani ja vieläkin lämpenen, kun mietin, kuinka rohkea teos se oli aikoinaan. Nautin ajatuksesta, että taiteilija oli onnistunut pöyristyttämään Pariisin kermaa räväyttämällä sen silmille sen oman todellisuuden tunnistettavin henkilöin ja itsetietoisen naisen katseen kautta. Teos oli ensimmäistä kertaa esillä hylättyjen teosten salongissa, koska The Salonkiin se ei kelvannut.


Minka ja Manet - voisivatko olla samalla asialla? Osumassa aikansa ytimeen? Hylkäsinkö tulevan klassikon? Menkää ja arvioikaa itse.

Bergmanilaista unennäköä Orionissa

Karu maalaismaisema, tiilikattoa laastilla korjaava mies, kertojan ääni. Siitä alkaa Bergmanin unenomainen sukellus erään saaren eräiden ihmisten elämään, joista tarkemmin seuraamme neljää aikuista, Andreasta, Annaa, Elistä ja Evaa. Jo alkuminuuteilla on selvää, ettei kaikki ole kohdallaan. Kertojan ääni etäännyttää meidät kattoa korjaavasta miehestä, Andreasta. Outouden tunne valtaa katsojan viimeistään, kun paikalle nilkuttaa kainalosauvaan turvautuva kaunis nainen ja pyytää lupaa käyttää talon puhelinta. Andreas ei voi vastustaa kiusausta jäädä salakuuntelemaan naisen puhelua, vasta naisen sydäntäsärkevä itku saa hänet häpeissään poistumaan, outouden tunne katsojassa kasvaa. Myöhemmin penkoessaan naisen taloon unohtamaa käsilaukkua, hän löytää sen sisältä kirjeen. Nilkuttava nainen on tullut jätetyksi, kodin ilmapiiriä ei voi enää kestää, lukee kirjeessä, koska se liian usein riistäytyy väkivältaiseksi, sekä henkisesti että fyysisesti. Elokuvan ilmestymisvuonna 1969 ohjaaja Bergman on ollut hieman vanhempi kuin päähenkilö Andreas, saaren yksinäinen mies, jonka elämää värittää menneisyyden tapahtumista johtuva häpeä. Bergman pyörittää meitä jäytävän hitaasti ja toisaalta jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla ajattomalla saarella irrallisissa tapahtumissa. Leikkaukset yhdistelevät asioita sattumanvaraisen tuntuisesti. On kohtaamisia, jotka herättävät toivoa paremmasta ja kohtaamisia, joista seuraa pettymyksiä. Saarella on myös pahuutta, joka symbolisesti tappaa viattomia eläimiä. Näennäisen hilpeä illalliskulissi aiheuttaa hämmennystä ja harmoniseen arkeen on leivottu katastrofin ainekset. Intohimo on kuitenkin epäloogisuudessaan todentuntuinen. Sen inhimillisyydestä kumpuava poukkoilevuus ja ristiriitaisuus, joka näkyy päähenkilöiden käytöksessä ja puheissa, on samaistuttavissa. Kenenpä meistä mieleen ei nousisi katkelmia omasta menneisyydestä nykyhetkessä eläessämme. Intohimo: ( En Passion), 1969, K16, (101 min) Ohjaaja: Ingmar Bergman Päähenkilöt: Liv Ullmann, Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson

Tarkastaja taitaa olla vielä virantoimituksessa?

Alfred Hitchcockin elokuvasta Dial M for Murder, 1954, 105 min. näytettiin tänään Orionissa 3D-versio. Hetimiten voin sanoa, että mielestäni tähän elokuvaan 3D-tekniikka ei tuonut mitään uutta. Olkoonkin, että Hitchcock on ollut erittäin huolellinen Mis en Scenen eli kuvanrakentamisen kanssa. Etualalla on lähikuvissa kukkia, kukkaruukkuja, sivupöytiä, pullorivistöjä, kuvan keskialaa on hyödynnetty varsinaisen tarinan eteenpäin viemiseen. Tilanteet on kuvattu hyödyntäen maksimaalista tilantuntua syvyyssuunnassa ja elokuva antaa selkeän käsityksen tilasta, johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Lisäksi tökkäysefektiä on käytetty taiten ja säästeliäästi jolloin katsojan ei jatkuvasti tarvitse väistellä katsomoon kurottavia objekteja.

Muutoin elokuva on Hitchcockia parhaimmillaan eli täynnä hyytävää jännitystä höystettynä naurut heräyttävällä huumorilla. Dialogit on rakennettu taiten. Hitchcock löytyy elokuvastaan tällä kertaa valokuvassa, jossa hän komeilee yhdessä palkkamurhaajan kanssa. Erityisen hienon roolisuorituksen tekee poliisitarkastaja. Elokuvan draaman huippukohtauksessa Hitchcock sotkee kerrontaansa yleensä radion urheiluselostuksista tuttua tekniikkaa. Samalla, kun poliisitarkastaja seuraa ikkunasta oletetun murhaajan liikkeitä, hän selostaa niitä asunnossa piileksivälle pariskunnalle, joka pidättelee hengitystään.

Vai voisiko olla niin, että tässä Hitchcock parodioi itse elokuvan tekemistä ja ohjaamista? Ennenkuin päästään varsinaiseen elokuvan kuvaamiseen tarvitaan huolellinen käsikirjoitus. Sen kuvailuosassa kerrotaan mitä kuvassa tapahtuu. Kuvailuosassa keskitytään näkyvän toimintaan ‐ siihen ei kirjoiteta tunnetiloja tai ajatuksia ja siinä vältetään myös adjektiiveja ja adverbejä. Tunnetilojen tulisi selvitä dialogista ja toiminnasta ilman turhaa selittelyä. Näin poliisitarkastaja esilukee käsikirjoitusta ja kuuntelijoina olemme me katsomossa ja asunnossa yht'aikaisesti. Kun tarkastaja yllätten ryhtyykin kertomaan murhaajan mielenliikkeistä ja tunnetiloista tulee mieleen, että Hitchcock kommentoi kohtauksella ohjaajan osuutta näyttelijäsuorituksessa.

Ja kuka muu kuin Hitchcock voisi päättää elokuvan kolmiodraamasta, vaimon murhayrityksestä ja murhaajaksi lavastamisesta siihen, että murhaaja alistuu kiinnijäämiseensä lontoolaisella tyylikkyydellä. Hän kaataa itselleen aimo ryypyn viimeisen kerran omassa asunnossaan ja kysyy sitten kohtelliaasti myös vaimoltaan ja tämän rakastajalta, haluaisivatko hekin.

I am not painting

Kävimme äsken katsomassa Werner Herzogin dokumenttielokuvan "Cave of Forgotten Dreams", 2011, 90 min. Kyseessä on elokuva, joka näytettiin osana Orionin elokuvasarjaa "3D - kolmas ulottuvuus". Sen tarkoitus on valottaa 3D-elokuvan historiaa ja nykyhetkeä. Herzogin elokuva kertoo Ranskasta vuonna 1994 löytyneestä luolasta, jonka seinillä olevat maalaukset ovat tutkimusten mukaan 32 000 vuotta vanhoja ja siten vanhimmat säilyneet ja ennenkaikkea löytyneet luolamaalaukset. Luola sinetöityi kiinni 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Lascauxsta ja Altamirasta on opittu sen verran, että Ranskan Ardèchessa sijaitseva Chauvet-Pont-d'Arcin luola on auki vain tutkijoille ja erityisasiantuntijoille - heillekin vain lupaa vastaan. Herzog sai lupansa Ranskan kulttuuriministeriltä ja näin hän sai kuvattua 25 tuntia materiaalia luolista.

Herzogin kameratyö on  intiimiä kalliomaalauksia taltioidessa. 3D tekniikka nähdään usein jonninjoutavana teknisenä hömpötyksenä, joka ei tuo mitään lisäarvoa elokuvakokemukseen. Tämän elokuvan kohdalla voi olla eri mieltä. Herzog kuljettaa meitä taitavasti ja tilan merkityksellisyyttä kunnioittaen  läpi aulatilan, käytävien läpi aina luolan kaikkein pyhimpään ja viimeisimpään sopukkaan. Kerrontaa rytmittävät tutkijoiden haastatattelut, olettamukset ja rekonstruktiot. Kun seuraamme teatterin penkeillä harrasta tutkijajoukkoa liikkumassa hitaasti, varovaisesti ja kunnioittavasti luolastossa, kuulemme heidän pohdintojaan näkemästään, olemme itsekin mukana pyhällä seikkailumatkalla. Matkaamme syvälle luolaan, mutta vauhdikkaista seikkailuelokuvista poikiten, yhtä varovaisesti kuin tutkijat itse. Käännämme vaistomaisesti päätämme tippukiven lähestyessä  ja yrittämme kovasti jopa kiertää päätämme nähdäksemme kiven toiselle puolelle.

Luolassa käveleminen on kuin aikakoneeseen astumista. Nythetki poistui sieltä 22 000 vuotta sitten maanvyörymän seurauksena. Siksi voimme yrittää matkata menneisyyden ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan.  Luulöydöt tukevat maalausten sisältöä, kaikenlaisia eläimiä on asustellut luolastossa. Ihmisen luita siellä ei kuitenkaan ole. Perällä luolassa on nuoren pojan ja suden jalanjälki vieretysten. Kulkivatko nämä kaksi kavereina luolassa, vai päätyikö poika suden suuhun. Vai onko jälkien painautumilla ikäeroa tuthatkin vuotta?

 Maalaukset ovat taidokkaita, niiden tekijät ovat aina hyödyntäneet kallion pinnanmuotoja kuvissaan.  Liikkeen vaikutelmaa on tehostettu toistoilla ja päällekkäisyyksillä, useat jalat vatsan alla antavat voimakkaan liikevaikutelman. Myös toinen elokuvien esittämiseen kannalta oleellinen tekijä lisää liikkuvuuden tuntua, luolien seinillä häilyvä valo. Herzogin dokumentissa valo tulee kuvaajien otsalamppujen valokiilasta, menneisyydessä valoa saatiin yksittäisillä tulisoihduilla. Maalaukset tehtiin aina luolan pimeälle seinälle. Herzog esittää, että luolan maalauksia voi pitää esianimaatioina. Kieltämättä luola muistuttaa vanhaa kunnon zoetrooppia valon läikkeessä. Miten kuvat sitten saadaan puhumaan nykyajalle. Ei ainakaan pakottamalla. Tärkeä osa tätä tapahtumaa on herkistyminen ja vastaanottokyky, kuten aina kuvien kanssa. Kuvan kanssa kommunikointi on tulemista yhdeksi sen kanssa.

Ainoa ihmiseen viittaava kuva löytyy perimäisestä luolasta. Siinä on kuvattuna tippukiveen Willedorfin Venuksen kaltainen naisen torson alaosa: lantio, häpy ja reidet. Torso on ison ja voimakassarvinen härän puristuksissa.  Esihistorallisen ajan käsitys olemassaolosta oli animorfistinen. Oli luonnollista, että sielu saattoi vaeltaa ihmisestä eläimeen ja kaikki oleminen oli yhtä. Ihminen saattoi olla yhtäaikaa leijona tai ihminen, näin ollen hedelmällisyyttäkin saatettiin kuvata härän ja naisen yhtymisenä. Rajaa kaiken olemisen ja yksilön välillä ei ollut. Eräs haastateltavista muistelee kävelyreissuaan aborginaalin kanssa Australiassa. Matkakumppani pysähtyi yllättäen piirtämään ja maalaamaan. Kun hän tiedusteli, miksi sinä pysähdyit ja kuului vastaus:"I'm not painting." Aborginaali toimi luontevasti osana  kaikkea olemassaoloa, maailman henkeä ja on vain sen ilmentymä.

Toisen tutkijan mielestä meidän pitää mennä riittävän etäälle luolasta ja pyrkiä siten tulkitsemaan sen viestejä meille. Tutkija pitää käsissään luolaston rekonstruktiota. Se muistuttaa joulupalloa, jota ravistellaan nostalgisen lumisateen toivossa. Mallinnoksen sisältämä valtava määrä informaatiota on tarkoin kartoitettu, arkistoitu ja syötetty tietokoneeseen. Näiden tietojen avulla on rakennettu tietokonemallinnos luolastosta, myöhemmin ehkä rakennetaan malliin perustuva seikkailupuisto ihmisten iloksi. Löytöjen perusteella tutkijat ovat myös tehneet esihistoriallisia metsästysvälineitä ja vaatteita. Näemme Asterixin kaksoisolennon testaamassa myöhäispaleoliittisen ajan metsästysvälineitä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan tehokkaita. Inuiittiasuinen mies soittaa huilulla, jonka sävelasteikko on viritetty tuntemaamme. Todistamme myös miten Herra Parfyymi pyrkii rakentamaan menneen ajan hajuaistinsa avulla mielikuvituksessaan.

Jo olemassaoleva Jurassic-park löytyy muutaman kymmenen kilometrin päästä Chauvet-Pont-d'Arcin luolasta. Ardèche joen varrelle on rakennettu valtava kasvihuone ja jättiakvaario, joka kätkee sisäänsä trooppisen entisajan maailman. Kostean höyryn seassa, ryömiskelee lukuisa krokotiiliyhdyskunta, joka voi rauhassa elää esiaikaista elämäänsä otollisissa olosuhteissa. Koska heidän maailmansa on keinotekoinen, ihmisen luoma, krokotiilin uimareissu päättyy viimeistään akvaarion seinään, josta se voi nähdä heijastuksen itsestään. Voiko krokotiilin aivokapasiteetilla varustettu olento olla koskaan varma näkemästään? Tunnistaako se heijastuksessa itsensä - vai toisen kaltaisensa? (alkuperäinen julkaistu 24.3.2012, lauserakenteita selvennetty 13.8.2018)