Taidekävelyllä pöyristymässä

Näyttelystä Dinner Party with Cyclon, Forum Box. 2018

Osallistuin tänään elämäni ensimmäisen kerran Helsinki Art Walkiin. Päivän liikunnat tulivat siinä sivussa. Kävelimme katsomassa nykytaidetta Muu Galleriasta Project Roomin ja Forum Boxin kautta Galleria Pirkko-Liisa Topeliukseen, jonka jälkeen jatkoin matkaa itsekseni vielä Kaapelitehtaalle ja sieltä takaisin Orionille. Taidekävelyllä meitä opasti taidehistorian opiskelija Siiri Sainio, joka on aloittamassa yliopistolla maisterivaiheen opinnot. Matkalla kohtasimme tekniikkapainotteista ja sosiaalista mediaa tutkivaa taidetta, tilaa ja aikaa tutkivaa taidetta sekä ympäristön tilaa pohtivaa taidetta.

Mutta hetkinen - tässäkö kaikki, mitä jäi mieleeni tämän päivän taidekävelystä? Jäi mieleen myös kävelyn tunnelma, sillä olihan kävely minulle ensimmäinen laatuaan. Makustelen kokemusta nyt illalla aika huvittuneesti ja lämmöllä. Päivällä kävely jätti minut näennäisen yhteisöllisyyden jäytämäksi. Mutta kenellepä ilmiö ei olisi tuttu, Naamakirjassa ollaan niin, että jee jee, vaan paikan päällä on nurkkiin noloina tuijotteleva asiallinen joukko. Niitä näitä ei puhuta, jäänsärkijöitä ei oteta käyttöön. Mennään suoraan asiaan, kuunnellaan tarkkaavaisesti, vaitonaisina ja keskeyttämättä. Näinhän oman aikamme koulussa olemme oppineet toimimaan. Sivuhuomiona seuraavaa: Englanninkielinen sanonta Ice Braker kuulostaa positiiviselta, mutta suomalainen vastine jäänsärkijä tuntuu suorastaan musertavalta. Jäänsärkijällä mennään läpi vaikka harmaan kiven! Suomessa puhutaankin kaiketi alkukevennyksestä, onhan sielunmaisemamme niin raskas ja häpeän kyllästämä. Kulttuurieroja.

Tapasimme kävelyllä myös taiteilijoita, jotka kertoivat teoksistaan. Vähän anteeksipyytelevästi, että ottavat kantaa niinkin vakaviin aiheisiin kuten syrjäytyminen ja ilmastonlämpiäminen. Kuuntelemme melko vaitonaisina.

Eetu Huhtalaa koskettaa syrjäytymisen teema. Project Room, 2018.

Taiteilija Hertta Kiiski (FI) kertoo tilataideteoksestaan, jolla ei halua syyttää ketään ilmastonmuutoksesta. Forum Box, 2018.

Kierros päättyi Minka Kailun teokseen IT WAS NOT ALWAYS BEAUTIFUL. Näemme erään sosiaalisen median kuvastosta kootut kaksikymmentäkolme neliön muotoista ja kehyksiin sijoitettua jo vähän rapistuvaa kollaasia. Niiden värimaailma vaihtuu toiveikkaan oranssista pinkin kautta sinisen alakuloisiin sävyihin. Kuvat ovat lajityypilleen uskollisia parisuhdekuvia. Koodiin kuuluu, että ylionnelliset parit hymyilevät kameralle, kuvassa kameraa pitävä naisen käsi ojentuu ylös ja pari kurkottaa kaulaansa ylöspäin. Katsomme heitä kuin luoja luomiansa lapsia. Näyttelyn kuvissa on yksi poikkeama. Nimittäin miehen kasvot ovat solmussa, sotattu tunnistamattomaksi. Naisen hymy on aina vain sama vaikka hiustenkin väri välillä vaihtuu. Yllättäen kävely-yleisö innostuu keskusteluun.  Nytkö meillä on riittävästi kosketuspintaa teossarjaan? Kysellään teossarjan omakohtaisuudesta, miehen suostumuksesta teossarjaan, seurusteliko Minka vain saadakseen aikaiseksi taideprojektin, onko teossarja terapiaa ja toipumista loppuneesta suhteesta?Saamme hykerteleviä vastauksia, joista selviää, että miehellä ei kuulema ollut mitään julkisuutta vastaan, päinvastoin! En voi sille mitään, että pöyristyn teossarjaa katsoessa. Mitä taidetta tämä tämmöinen on? Suttuisia kollaaseja jäytävän arkipäiväisistä snäppäreistä. Tiivistääkö teos muka jonkin yksityisen yleiseksi, vai onko se vain liian yleinen, tavallinen, ollakseen yksityistä?

Kaapelilla nautitun lounaan ja ilahduttavan välipalanäyttelyn Bela Biennial jälkeen jatkoin matkaani Orionille. Mietiskelin taiteilijan tehtävää taiteen kentässä, sillä koko taidekuvio perustuu vuoropuheluun taiteen avulla. Tehtävistä tärkein on tietysti opettaminen. Sitten tulevat galleristit. On museoiminen ja restauroiminen. Sitten on kriitikon ja historoitsijan työ. Yleisölläkin on tehtävä, taiteilija olisi hyödytön ilman yleisöä, joka vastaanottaa taidetta. Yleisö pohtii taidetta tai suhdettaan maailmaan ja olemassaoloon sen kautta. Yleisö saa tietoa maailmasta taiteen avulla. Se viivähtää, levähtää, itkee, suree taiteen äärellä ja oivaltaa asioita sen avulla. Se samaistuu ja kokee yhteyttä. Joskus yleisö pöyristyy tai järkyttyy, pohdin. Hetkinen; nyt koputtaa - miksi minua pöyristytti Kailun teos? Jos olisin galleristi, en olisi laittanut esille, hylännyt olisin. Museoon en ottaisi! Miksi minua sapetti katsoa alati hymyilevää naispäähenkilöä sosiaalisen median kliseisissä parisuhdekuvastoissa?


Kesken paheksuntani mieleeni nousi teos Aamiainen Ruohikolla (Edouard Manet, 1963). Nuorena taideopiskelijana se oli yksi lempiteoksistani ja vieläkin lämpenen, kun mietin, kuinka rohkea teos se oli aikoinaan. Nautin ajatuksesta, että taiteilija oli onnistunut pöyristyttämään Pariisin kermaa räväyttämällä sen silmille sen oman todellisuuden tunnistettavin henkilöin ja itsetietoisen naisen katseen kautta. Teos oli ensimmäistä kertaa esillä hylättyjen teosten salongissa, koska The Salonkiin se ei kelvannut.


Minka ja Manet - voisivatko olla samalla asialla? Osumassa aikansa ytimeen? Hylkäsinkö tulevan klassikon? Menkää ja arvioikaa itse.

Bergmanilaista unennäköä Orionissa

Karu maalaismaisema, tiilikattoa laastilla korjaava mies, kertojan ääni. Siitä alkaa Bergmanin unenomainen sukellus erään saaren eräiden ihmisten elämään, joista tarkemmin seuraamme neljää aikuista, Andreasta, Annaa, Elistä ja Evaa. Jo alkuminuuteilla on selvää, ettei kaikki ole kohdallaan. Kertojan ääni etäännyttää meidät kattoa korjaavasta miehestä, Andreasta. Outouden tunne valtaa katsojan viimeistään, kun paikalle nilkuttaa kainalosauvaan turvautuva kaunis nainen ja pyytää lupaa käyttää talon puhelinta. Andreas ei voi vastustaa kiusausta jäädä salakuuntelemaan naisen puhelua, vasta naisen sydäntäsärkevä itku saa hänet häpeissään poistumaan, outouden tunne katsojassa kasvaa. Myöhemmin penkoessaan naisen taloon unohtamaa käsilaukkua, hän löytää sen sisältä kirjeen. Nilkuttava nainen on tullut jätetyksi, kodin ilmapiiriä ei voi enää kestää, lukee kirjeessä, koska se liian usein riistäytyy väkivältaiseksi, sekä henkisesti että fyysisesti. Elokuvan ilmestymisvuonna 1969 ohjaaja Bergman on ollut hieman vanhempi kuin päähenkilö Andreas, saaren yksinäinen mies, jonka elämää värittää menneisyyden tapahtumista johtuva häpeä. Bergman pyörittää meitä jäytävän hitaasti ja toisaalta jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla ajattomalla saarella irrallisissa tapahtumissa. Leikkaukset yhdistelevät asioita sattumanvaraisen tuntuisesti. On kohtaamisia, jotka herättävät toivoa paremmasta ja kohtaamisia, joista seuraa pettymyksiä. Saarella on myös pahuutta, joka symbolisesti tappaa viattomia eläimiä. Näennäisen hilpeä illalliskulissi aiheuttaa hämmennystä ja harmoniseen arkeen on leivottu katastrofin ainekset. Intohimo on kuitenkin epäloogisuudessaan todentuntuinen. Sen inhimillisyydestä kumpuava poukkoilevuus ja ristiriitaisuus, joka näkyy päähenkilöiden käytöksessä ja puheissa, on samaistuttavissa. Kenenpä meistä mieleen ei nousisi katkelmia omasta menneisyydestä nykyhetkessä eläessämme. Intohimo: ( En Passion), 1969, K16, (101 min) Ohjaaja: Ingmar Bergman Päähenkilöt: Liv Ullmann, Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson